Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa tulee kansallinen etu ensin

Ilkka-Pohjalainen 25.10.2022

Ruotsissa uusi Kristerssonin hallitus veti ruksit edellisen demarihallituksen ”feministisen ulkopolitiikan” päälle. Suomessakin joillain oli viime hallitusneuvotteluissa yritystä saada hallitusohjelmaan näihin asioihin läpileikkaavasti sama käsite. Keskustassa torppasimme tämän.
 
Ulko- ja turvallisuuspolitiikka on niin iso ja tärkeä asia, että sitä ei pidä alistaa vasemmisto- tai millekään muulle ideologialle.
 
Tasavallan presidentin johdolla harjoitettua ulko- turvallisuuspolitiikkaa on tällä vaalikaudella leimannut vahva ja piinkova realismi. Olemme päättäneet poikkeuksellisen mittavista ilmavoimien ja merivoimien hankinnoista, maavoimien materiaalitäydennyksistä sekä Nato-jäsenyyden hakemisesta. Nämä ovat käänteentekeviä päätöksiä Suomen historiassa.
 
Venäjän hyökkäys Ukrainaan laittoi ja laittaa Suomen uuden eteen. Vanhaa maailmaa ei enää ole.
 
Millaista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa Suomen pitää tulevana Nato-maana yhä epävarmemmassa, jännitteisemmässä ja vaarallisemmassakin maailmassa – yhä arvaamattomamman naapurin vieressä harjoittaa?
 
Johdollani on valmisteltu keskustan ulko- ja turvallisuuspoliittista linjausta, joka julkaistaan lähiaikoina. Linjauksessa esitetään keskustan näkemys. Sen voin jo sanoa, että mielestämme lähtökohtana ulko- ja turvallisuuspolitiikassa pitää voimallisesti olla Suomen kansallinen etu ja niin sanotun kovan turvallisuuden asiat.
 
Maamme ulko- ja turvallisuuspoliittinen painopiste on oltava maailmanparantamisen sijaan Suomen lähialueiden, Itämeren ja Pohjois-Euroopan vakauden ja turvallisuuden ylläpitämisessä.
 
Tarkoittaako tämä, että perus- ja ihmisoikeuksien edistämisen pitää jäädä vähemmälle huomiolle tai että Suomen pitää jotenkin käpertyä? Ei tietenkään. Perus- ja ihmisoikeuksien edistäminen on erottamaton osa keskustan ulko- ja turvallisuuspoliittista linjaa.
 
Suomen puolen pitäminen – siis kansallisen edun ajaminen – puolestaan edellyttää lisääntyvää kahden- ja monenvälistä yhteistyötä. Sellainen ajattelu, että ”kaukana kavala maailma – käperrytään sisään päin” olisi Suomelle vahingollista. Pohjoismaat, Nato, EU, YK. Siinä on Suomen keskeiset viitekehykset.
 
Ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ei myöskään tulevaisuudessa ole varaa alistaa feminismille tai millekään muullekaan ideologialle. Sen pitää perustua realismiin. Realismia on, että suomalaisten ja Suomen turvallisuus perustuu myös Nato-jäsenenä omalle, uskottavalle ja koko maan kattavalle puolustukselle.
 
Vaikka muusta voidaan tulevina vuosina joutua tinkimään, puolustuksen voimavarat pitää turvata. Tähän kuuluu, että Suomessa pidetään jatkossakin kiinni yleisestä asevelvollisuudesta ja koulutetusta reservistä sekä tuetaan vapaaehtoista maanpuolustusta.
 
Realismia on myös, että maantiede ei muutu miksikään. Venäjä on ja pysyy Suomen naapurina maailman tappiin. Sen kanssa pitää jotenkin tulla toimeen. Tässä ja nyt on tärkeää, että kahdenkeskiset käytännön asiat Suomen ja Venäjän välillä pystytään hoitamaan, vaikka suhteet muuten ovat poikki.
 
Suomessa on menossa jonkinlaiset tuhkanripottelun SM-kisat, mitä menneiden vuosien ja vuosikymmenten idänsuhteiden hoitoon tulee. Varmasti ylilyöntejä on tehty, virheitäkin. On myös perusteltua, että tapahtumia käydään läpi. Yksi asia tuntuu kuitenkin unohtuvan: politiikkaa, myös ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, tehdään aina ajassa.
 
Jälkikäteen arvioiden viime vuosikymmenten iso linja Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on sittenkin ollut lännettyminen, ei suomettuminen.
 
Kun tosiasioita katsoo, Suomi on askel askeleelta viety osaksi läntistä yhteisöä aina Esko Ahon (kesk.) hallituksesta lähtien. Nato on tämän pitkän tien päätepiste.
 
Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan linja kirjataan eduskuntavaalien jälkeen muodostettavan hallituksen ohjelmaan ja ulko- ja turvallisuuspoliittiseen selontekoon. Toivottavaa on, että selonteko valmistuu aikanaan laajassa parlamentaarisessa yhteisymmärryksessä. Yksituumaisuus ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on ollut Suomen voimavara.