2.12.2022  //  Yleiset, Yrittäjyys, Maatalous, Kansainvälisyys, Ähtäri, Seutukunta, Etelä-Pohjanmaa, Puolustus, Koko Suomi

Puhe talvisodan syttymisen muistotilaisuudessa

Puhe talvisodan syttymisen muistotilaisuudessa
 
Karjalan liiton valtakunnallinen talvisodan syttymisen muistotilaisuus Alavudella ke 30.11.2022. 

 
Kunnioitetut sotaveteraanit, lotat, kontirintamalla palvelleet. Karjalaiset. Hyvät talvisodan syttymisen muistotilaisuuden viettäjät.
 
Arvoisat kuulijat
On suuri kunnia päästä puhumaan tässä muistotilaisuudessa täällä Etelä-Pohjanmaalla, omalla lähiseudulla Kuusiokuntien seutukunnalla. 
 
Talvisodan alkamisesta tuli nyt kuluneeksi 83 vuotta. Silloin reilusti parikymppinen kansakuntamme taisteli itsenäisyydestään yhtenäisenä, antaen uhrauksia, valuttaen kyyneliä ja ponnistellen sisulla vapauden puolesta.
Sota kesti 105 kunnian ja kuoleman päivää.  
 
Suomi ja me nuoremmat sukupolvet olemme ikuisessa kiitollisuudenvelassa kansakunnan pelastajille, rintaman miehille ja naisille, unohtamatta kotirintaman raskaan työn raatajia. Veteraanien ja lottien perinnön vaaliminen on kunnia-asia. Näitä uhrauksia emme tule koskaan unohtamaan.
 
Hyvät kuulijat,
Muisto ei hyvästä historiankirjoituksesta huolimatta elä, ellei muiston liekkiä pidetä yllä.
 
Osalla meistä on sodan käyneitä isovanhempia tai evakkoon joutuneita sukulaisia, joiden kertomukset pitävät muistoa elossa. Haluan muistella sota-aikaa muutaman lyhyen tarinan myötä.
 
Eräs nuori kirjoitti isoisänsä tarinoista verkossa näin:
 
”Pappani kertoi aikoinaan, että jossakin perääntymisvaiheessa hänelle ja muutamalle muulle joukkueen jäsenelle tuli tehtäväksi kiertää kylän muutamat talot, joissa ihmisiä vielä oli, ja käskeä heitä lähtemään evakkoon.
 
Taloissa kaikki oli jo valmiina, kaikki vaan odottivat sitä viimeistä käskyä ja autokyytejä. Kun sitten eräänkin talon pihaan pääsivät, talon väki ryntäsi ulos vähien tavaroiden kanssa, ja viimeisenä talon vanha isäntä tuli isojen olkitukkojen kanssa, valeli ne lamppuöljyllä ja sytytti palamaan.
 
Kun pappani ja muut olivat tätä ihmetelleet ja sanoneet ettei ole annettu mitään käskyä polttaa taloja, niin isäntä oli sanonut, että mieluummin kaikki tuhkaksi kuin ryssille tilaa asua.
 
Sitten isäntä meni navettaan ja ajoi kolme lehmäänsä ulos navetasta ja sytytti navettansa tuleen, ja kyyneleet silmissä pyysi sotilaita ampumaan lehmät sitten kun hän on lähtenyt, koska hän ei itse siihen pystynyt.”
 
Tämä on varmasti tarina surullisemmasta päästä.
 
Omat sukujuureni eivät ulotu Karjalaan. Suvussamme on kuitenkin paljon omakohtaista kokemusta Karjalan evakkojen asuttamisesta talvisodan aikaan. 
 
Kummisetäni Arvo oli joutunut lapsena lähtemään evakkoon Karjalasta. Heidän perheensä löysi uuden kodin Kurikasta. Äitini lapsuuden kodin lähettyviltä. Jatkosodan aikaan Arvon perhe palasi takaisin kotikylälleen. 
 
Arvon isä oli ollut taitava seppä. Lähtiessään ensimmäiselle evakkoreissulle, rasvasi kyläseppä sorvinsa vaseliiniin, kääri vahvaan paperiin ja upotti laskuojaan suojaan. Sorvi oli löytynyt toimintakuntoisena perheen palatessa kotiin ensimmäiseltä evakkoreissultaan ja seppä sai jatkaa työtään.
 
Lopulta Arvon perhe matkasi jälleen evakkoon Kurikkaan. Arvo rakastui nuorena äitini siskoon. He perustivat perheen Vaasaan ja tekivät työuransa Strömbergillä työmiehen ja naisen tehtävissä.
 
Hyvät kuulijat,
Ähtärissä kotikylälläni Savolankylällä Mummuni Ellin tehtävänä oli järjestää asuinpaikat sinne saapuneille evakoille. Tehtävä oli vaativa ja vaati hyviä suhteita naapuritaloihin. Välillä evakkoperheet tulivat hyvinkin nopealla varoitusajalla.
 
Evakot otettiin pääsääntöisesti lämpimästi vastaan. Savolassa oli majoittuneena useita perheitä. Osa lyhyemmän aikaa, osa pidemmän aikaa. Sen aikaa, kunnes kylältä löytyi talo, jonne voitiin siirtyä evakkoon.
 
Elo karjalaisten kanssa sujui pääsääntöisesti hyvin. Osalla kotikylälleni tulleista oli mukanaan myös kotieläimet, hevoset ja lehmät. Se vaati oman osansa järjestelyiden tekemisessä.
 
Valitettavasti kaikki eivät aina sujuneet hyvin eikä yhteenotoiltakaan vältytty. Ennakkoluulot ja pelot olivat silloinkin valloillaan. Historiatiedon mukaan yhdessä kotikylän talossa vanhaisäntä särki peräkammarin muurin, jottei sitä olisi pystytty lämmittämään eikä evakkoja asuttamaan. 
 
Tällaisten tekojen kautta pelkoja oli varmasti myös evakkoon tulleilla. On surullista, että evakkoon lähteneet joutuivat kokemaan välillä tuskan monellakin eri tavalla.
 
Tästä historiasta voi löytää valitettavan paljon yhtymäkohtia nykypäivään. Meille on tullut vuosien saatossa turvapaikanhakijoita sotaa käyvistä maista. Tällä kertaa eurooppalaisten ja siinä meidän suomalaistenkin avun kohde on ukrainalaisissa joiden kotimaata Venäjä järjenvastaisella hyökkäyssodalla moukaroi.
 
Voimme jokainen miettiä, kuinka voimme auttaa enemmän ja saada uudet tulijat toivotettua paremmin tervetulleeksi alueillemme. 
 
Tarvitaan enemmän rakentamista kuin särkemistä.
  
Arvoisat kuulijat,
Kävin läpi eduskunnan arkistoja, kun lupasin tulla pitämään tämän puheen. Halusin eritoten nähdä mitä eduskunnassa on talvisodan päättymisen jälkeen keskusteltu ja päätetty evakkojen, tai siirtoväen niin kuin virallisesti sanottiin, asuttamisesta ja työllistämisestä.
 
Vuoden 1940 alussa hallitus asetti komitean, jonka tehtävä oli laatia toimenpiteet maan ja asuntojen hankkimiseksi siirtoväelle. Komiteaa veti professori T.M. Kivimäki ja sen jäseninä oli muiden muassa kansanedustaja Juho Niukkanen, maanviljelijä Eino Pusa ja emäntä Helena Virkki.
 
Komitean työhön pohjaten, hallitus esitti eduskunnalle lain siirtoväen pika-asutuslaiksi. Lain perusteluissa todettiin, että rauhansopimuksessa Neuvostotasavaltojen liitolle siirtyi ainakin 36 000 ruokakuntaa ja evakkoon joutui vähintään 180 000 ihmistä, jotka saivat elantonsa omasta maastaan.
 
Kaiken kaikkiaan 430 000 suomalaista lähti evakkoon Neuvostoliitolle luovutetuilta alueilta.
 
Esitys oli historiallinen jo siksi, että se puuttui omistukseen, sillä olemassa oleva irtomaa tai lahjoitettu maa ei tulisi riittämään siirtoväen asuttamiseen. Lain valmistelussa myös tiedostettiin, että siitä seuraa häiriöitä talouselämän kulussa.
 
Lain perusteluissa todettiin hyvin selkeästi, että oikeudenmukaisuus ja asian yhteiskunnallinen merkittävyys vaatii, että niille, jotka ovat ilman oma syytään maansa ja kotinsa menettäneet, varataan tilaisuus uusien tilojen saamiseen. Eikä se ole mahdollista, muulla tavalla, kuin siten, että ne, joiden tilat rauhanteon johdosta jäivät koskemattomiksi, tekevät uhrauksia tilansa menettäneiden hyväksi.
 
Puhuttaessa taakan tasaamisesta koko kansalle maalaisliiton kansanedustaja ja sodanajan puolustusministeri Juho Niukkanen sanoi lain lähetekeskustelussa 3.5.1940 muun muassa näin: 
 
“Karjalaiset ovat oikeutetut tätä vaatimaan siksi, että he tässä sodassa, kuten niin monesti tätä ennen, ovat täyttäneet paikkansa riveissä kunnialla. He olivat nytkin etulinjassa ensimmäisistä viimeisiin saakka, eikä liene ainakaan montaa sellaista tapausta, jolloin rintama heidän kohdaltaan olisi pettänyt. Minä olenkin varma siitä, että kaikki oikeamieliset ihmiset tässä maassa ovat samaa mieltä, että siirtoväestölle on tehtävä oikeutta”. 
 
Huomiona sanottakoon, että Niukkanen oli jo itse eronnut tuolloin ministerin paikalta, koska hän ei milloinkaan hyväksynyt kannaksen luovuttamista.
 
Ehdotusta siirtoväen pika-asutuslaiksi suuri valiokunta käsitteli 12 päivää, kiireisesti työskennellen ja tehden suuren joukon korjauksia lakiin, mutta muutoksia oli lain kokoon nähden vähän.
 
Hyvät talvisodan muistopäivän viettäjät,
 
Tätä vuosipäivää varjostaa poikkeuksellinen synkkyys. Sodan varjo on jälleen noussut idästä. Venäjän järjettömällä hyökkäyssodalla Ukrainaan on kiistattomat yhtymäkohtansa omaan historiaamme.  
 
Sota Ukrainassa on kestänyt jo paljon pidempään kuin talvisotamme. Ukrainalaisten puolustustahto on vankkumaton. Kyky torjua hyökkääjä ja vallata jo menetettyjä alueita takaisin on kunnioitusta herättävää. Venäjän menestys ei ole oletuksiin verrattuna ollut mainittavaa.
 
Suomi, muiden länsimaiden mukana seisoo Ukrainan kansan apuna ja tukena. Olemme lähettäneet yhteensä kymmenen tukipakettia, jotka ovat sisältäneet niin humanitääristä, sotilaallista kuin rahallista apua.
 
Ukrainalaiset tarvitsevat nyt meidän apumme. Heitä ei saa jättää yksin.
 
Pahimman varalle olemme myös me varautuneet. Kun kylmän sodan päättymisen jälkeen useat länsimaat ajoivat alas yleisen asevelvollisuuden ja siirtyivät ammattiarmeijoihin, toimittiin Suomessa toisin. Yleinen asevelvollisuus ja reserviläisiin pohjautuvat sodan ajan joukot muodostavat meille noin 280.000 miehen ja naisen koulutetun joukon, jota olisi vihollisen vaikea pysäyttää. 
 
Reservimme koko on kaikessa laajuudessaan yli 900.000 henkilön laajuinen.
Tämä herättää kunnioitusta maailmalla. Tämän olen omakohtaisestikin kokenut kansainvälisissä kokouksissa.
 
Vahvan puolustuksemme vuoksi me olemme myös tervetulleita puolustusliitto Naton jäseneksi. Olemme maa, joka tuottaa turvallisuutta ympärilleen.
 
Hyvät ystävät,
Ei koskaan enää yksin, kuullaan sanottaneen. Tähän perustuu myös arvio päätöksestämme hakea liittokunnan jäsenyyttä pitkäaikaisen linjamme mukaisesti. Kirjasimme ulko- ja turvallisuuspoliittiseen selontekoon kaksi vuotta sitten, mikäli turvallisuusympäristömme muuttuu, haemme puolustusliitto Naton jäsenyyttä. Koska näin tapahtui, päätti Suomi varsin yksituumaisesti tuon option toteuttaa.
 
Hyvät Suomalaiset,
On syynsä miksi kohta kuultava Evakon laulu tai usein itsenäisyyspäivänä kuuluva veteraanin iltahuuto pysäyttävät Suomalaiset edelleen yli kahdeksankymmentä vuotta sodan päättymisen jälkeen. Kertomusten, laulujen ja tarinoiden kautta jokainen suomalainen on kokenut karjalaisten tuskan myötätuntona ja ajatuksena, entä jos minäkin joutuisin lähtemään.
 
Siksi himmetä ei muistot koskaan saa. 
 
Arvokasta juhlapäivää meille kaikille!
 
Kiitos!

Kommentit (0)

    « Takaisin