Puhe Pohjanmaan syöpäyhdistyksen syyspäivillä Alavudella 4.10.2025

Puhe Pohjanmaan syöpäyhdistyksen syyspäivillä Alavudella 4.10.2025

Hyvät kuulijat,
On ilo ja suuri kunnia olla tänään täällä Pohjanmaan Syöpäyhdistyksen syyspäivillä. Kiitän lämpimästi kutsusta ja mahdollisuudesta käyttää puheenvuoro näin tärkeän ja koskettavan aiheen äärellä. Kiitos Ismo Hoskarille pyynnöstä ja aktiivisuudesta asian suhteen.

Ajattelin puhua ensin turvallisuuden laajemmasta merkityksestä.

Kun sanomme sana turvallisuus, moni meistä ajattelee ensimmäiseksi poliisia, pelastuslaitosta, rajavalvontaa tai puolustusvoimia. Itsekin olen saanut työskennellä pitkään ulko- ja turvallisuuspolitiikan parissa ja tiedän, kuinka tärkeää on, että maa kykenee puolustamaan itseään. Ulko- ja turvallisuuspolitiikalla pyrimme huolehtimaan, ettemme koskaan enää joutuisi sotaan, mutta käsitteenä turvallisuus on paljon enemmän.

Se on sitä, että ihminen voi luottaa saavansa apua ja tukea silloin, kun elämä yllättäen kääntyy vaikealle polulle. Se on luottamusta siihen, että sairastuessaan, kohdatessaan taloudellisen ahdingon tai menettäessään läheisen, ihminen ei jää yksin. Se on sitä, että on luottamus yhteiskuntaan ja siihen, että kaikkein heikoimmasta pidetään huolta, kun omat siivet eivät kanna. Ja se on sitä, että saa uuden mahdollisuuden, jos on tehnyt virheen ja käynyt pohjalla.

Juuri tämä luottamus tekee Suomesta maan, jota halutaan puolustaa ja jossa ihmiset kokevat tulevaisuuden merkitykselliseksi.
Siksi sosiaalinen turvallisuus ja kova turvallisuus kulkevat käsi kädessä. Ei ole maanpuolustustahtoa ilman luottamusta omaan yhteiskuntaan. Ja toisinpäin: ilman kykyä puolustaa tositilanteessa itseämme meiltä puuttuu vakuutus, joka takaa sen, että voimme taata itsemääräämisoikeuden säilymisen myös siinä tilanteessa, jossa vihamielinen taho meidän turvallisuuttamme uhkaa.
 
Arvoisat kuulijat,
Haluan kertoa teille kokemuksesta, joka on jättänyt pysyvän jäljen omaan ajatteluuni. Olen saanut vierailla Ukrainassa, laajan hyökkäyssodan alkamisen jälkeen useamman kerran. 
 
Viime kevään  matkalla kävin tutustumassa Kiovassa lasten sairaalaan, jota Venäjän ohjukset olivat vain hetkeä aikaisemmin pommittaneet. Näin omin silmin käytäviä, joissa vielä vähän aiemmin lapset olivat odottaneet hoitoa. Näin romahtaneita ja kattoja seiniä, rikkinäisiä ikkunoita ja henkilöstön kasvoilta vakavan kuvauksen siitä kuinka he yrittivät tehdä ja tekivätkin parhaansa lähes mahdottomissa oloissa.

Tuossa hetkessä konkretisoitui kaksi asiaa. Ensinnäkin: ilman kovaa turvallisuutta ei ole mitään muuta turvallisuutta. Jos yhteiskunta joutuu pommitusten alle tilanteessa, missä vihollinen on täysin piittaamaton kansainvälisestä oikeudesta, kohdistaen iskut siiviileihin ja siiviilien terveydenhuoltoon. 

Opin myös, että kriisissäkään ei saa unohtaa heikoimpia. Juuri silloin lapset, vanhukset, sairaat ja haavoittuvat tarvitsevat kaikkein eniten huolenpitoa. Meillä on tästä kokemusta 80-vuoden takaa. Ukrainalla tämä kaikki on nyt käynnissä ja se tulee olemaan osa heidän arkeaan seuraavat 80-vuotta. 

Suomessa täytyy varautua niin ikään siihen, että myös poikkeusoloissa yhteiskunnan perustoiminnot jatkuvat. Se ei ole helppoa, mutta se on välttämätöntä. Ja tätä työtä Suomessa tehdään nyt poikkihallinnollisesti. Viimeksi tällä viikolla meillä oli puolustusvaliokunnassa kuuleminen hyvinvointialueiden varautumiseen liittyen.
 
Kun suunnittelemme varautumista, on muistettava, että kriisiaikana ei riitä vain rajojen turvaaminen. Myös sairaalat, koulut ja sosiaalinen tuki on pidettävä pystyssä. Kaksi ensin mainittua on oltava hajautettuna ja soveltuvin osin maan alla. 
 
Puolitoista kuukautta sitten käydessäni Ukrainassa Zaporrizzjan maakunnassa, kuvernööri kertoi, kuinka 55.000 lasta ei ole voinut sodan alkamisen jälkeen käydä normaalisti koulua. Nyt heille rakennettiin kouluja maan alle. Yhdessä näistä pääsin myös käymään.
Kaikki opit on siis otettava käyttöön. Ja tätä Suomessa myös tehdään, jotta voimme nukkua yömme rauhassa.
 
Hyvät ystävät,
 
Kun puhun syövästä, en puhu vain kansanedustaja vaan myös omaisena. Oma äitini sairastui rintasyöpään noin viisi vuotta sitten. Muistan yhä sen hetken, kun diagnoosi tuli. Se oli pysäyttävä ja raskas uutinen. Läheisenä olo on täynnä huolta. Miten äiti jaksaa, miten hoidot tehoavat, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
 
Samalla muistan myös valtavan kiitollisuuden, joka nousi pintaan, kun näki  suomalaisen terveydenhuollon toimivan. Äitini sai hoitoa, hänellä oli osaava henkilökunta ympärillään ja sekä hän, että isäni hän saivat paljon henkistä tukea. Ilman tätä järjestelmää hänen tarinansa – ja meidän tarinamme – olisi ollut paljon synkempi. Nyt kaikki on ollut jo pitkän aikaa hyvin.

Tämä omakohtainen kokemus vahvisti käsitystäni siitä, että hoitoon pääsy, laadukas hoito ja oikea tuki eivät ole ylellisyyttä. Ne ovat ihmisoikeuksia ja perusoikeuksia, jotka meidän on turvattava kaikille suomalaisille.

Syöpädiagnoosi on aina järkytys. Sen jälkeen jokainen päivä merkitsee. Diagnoosin jälkeiset viikot määrittävät, millainen polku potilaalle avautuu. Siksi hoitopolkujen selkeys, hoitoon pääsyn nopeus ja tiedon saanti ovat aivan ratkaisevia.

Potilas tarvitsee paitsi lääketieteellistä hoitoa myös tietoa ja henkistä tukea. Läheiset tarvitsevat mahdollisuuden kysyä, puhua ja olla mukana prosessissa. Meidän on pidettävä huolta siitä, että Suomessa tämä toteutuu asuinpaikasta riippumatta. Ei saa olla niin, että hoitoon pääsy vaihtelee sen mukaan, asuuko ihminen pääkaupunkiseudulla, Etelä-Pohjanmaalla vai Kainuussa.
 
Hyvät Pohjanmaan syöpäyhdistyksen toimijat,
Te Pohjanmaan Syöpäyhdistyksessä teette erinomaista ja välttämätöntä työtä. Te olette perustettu jo vuonna 1956. Sen jälkeen olette rakentaneet tukiverkoston, johon tänään kuuluu jo noin 13 000 jäsentä. Teidän toimipisteenne Vaasassa, Seinäjoella, Kokkolassa ja Pietarsaaressa sekä lukuisa joukko paikallisosastoja takaavat, että apua ja verkostoja on lähellä.
 
Yhdistyksen työn kirjo on valtava. Terveysneuvontaa, psykoterapiaa, kuntoutusta, vertaistukea, kotisaattohoitoa ja jopa taloudellista apua potilaille. Harva yhdistys kantaa näin kokonaisvaltaista vastuuta. Erityisesti palliatiivinen hoito ja kotisaattohoito ovat palveluita, joiden arvoa ei voi mitata euroissa. Ne antavat ihmisille ja perheille arvokkuutta ja turvaa elämän viimeisissä vaiheissa.
 
Haluan myös nostaa esiin paikallisyhdistysten merkityksen. Te olette niitä käsiä ja kasvoja, jotka ihmisiä kohtaavat. Se on arvokasta työtä, jossa tarvitaan sekä sydäntä että osaamista. Monella teistä on omakohtaista kokemusta lähipiiristä, jota esimerkillisellä tavalla jaatte muiden kanssa.

Itse olen saanut olla mukana pari kertaa Eppuleiden tilaisuuksissa. Eppuleita on vieraillut luonani myös eduskunnassa. Nämä kohtaamiset ovat jääneet mieleen erityisen lämminhenkisinä ja voimaa antavina hetkinä. 

Kun näkee, kuinka lapset, jotka ovat käyneet läpi raskaita hoitoja ja vaikeita hetkiä, pystyvät yhdessä jakamaan kokemuksia, nauramaan ja iloitsemaan, ymmärtää vertaistuen merkityksen.

Sairaus tuo elämään paljon huolta, mutta se voi tuoda myös uusia ystäviä ja kokemuksia. Juuri tällainen yhteisöllisyys on sitä sosiaalista turvallisuutta, joka tekee Suomesta vahvemman.

Mitä sitten olisi tehtävä?
Mitä päättäjien vastuulle kuuluu? 

Ensinnäkin se, että turvaamme hoitoon pääsyn. Syöpäepäilyn ja diagnoosin jälkeen ei saa syntyä viiveitä. Jokainen päivä on tärkeä. Siksi hoitoketjujen on oltava selkeitä ja resursseja riittävästi. 

Toiseksi. Tutkimus ja innovaatiot. Suomi voisi olla syöpätutkimuksen edelläkävijämaa. Meillä on ainutlaatuinen terveysdata, jota voidaan hyödyntää vastuullisesti ja eettisesti. Se vaatii lainsäädäntöä, joka suojelee potilaan yksityisyyttä mutta mahdollistaa datan käytön tutkimukseen.

Kolmanneksi. Uusien hoitojen käyttöönotto. Ne eivät saa jäädä kiinni hyvinvointialueiden talouspaineista. Oma poliittinen viiteryhmäni on ajanut sitä, että hyvinvointialueiden rahoitus turvataan ja alijäämien kattamisaikoja pidennetään. On lyhytnäköistä säästää sellaisista hoidoista, jotka aiheuttavat vain lisää kustannuksia ja kärsimystä myöhemmin.

Neljänneksi. Kansainvälinen yhteistyö. Olemme pieni maa, mutta voimme olla suuri osa kansainvälistä tutkimusyhteisöä. EU-tason tutkimusverkostot, lääkeyhtiöiden ja yliopistojen yhteistyö sekä osaamisen vahvistaminen ovat meille tärkeitä mahdollisuuksia.

Viidenneksi. Potilaslähtöisyys. Jokainen potilas on yksilö, joka tarvitsee tietoa, tukea ja mahdollisuuden osallistua hoitopäätöksiinsä. On huolehdittava siitä, että ihmiset saavat parhaat mahdolliset hoidot, riippumatta varallisuudesta tai kotikunnasta.
 
Hyvät kuulijat,
 
Syövän hoito on osa kansallista turvallisuutta.
 
Haluan korostaa. Syövän hoito ei ole vain terveyspolitiikkaa. Kun suomalainen tietää, että sairastuessaan hän saa apua, se vahvistaa luottamusta koko yhteiskuntaan. Luottamus puolestaan vahvistaa maanpuolustustahtoa. Näin syöpähoidot, tutkimus ja terveydenhuolto kytkeytyvät osaksi laajempaa turvallisuutta.
 
Ystävät,

Halusin nostaa puheenvuorossani esiin muutaman keskeisen teeman ja puhua kovasta turvallisuudesta, sosiaalisesta turvallisuudesta, syövän hoidosta ja tutkimuksesta, mutta myös ihmisten arjesta ja tunteista. Keskiössä on oltava kuitenkin se, että kukaan meistä ei saa jäädä yksin.

Haluan antaa suuren kiitoksen Pohjanmaan Syöpäyhdistykselle ja sen paikallisyhdistyksille. Teidän työnne ansiosta tuhannet ihmiset tällä alueella saavat apua ja tukea silloin, kun elämä on raskaimmillaan. Teidän työnne on esimerkki siitä, miten kansalaisyhteiskunta ja järjestöt täydentävät julkista sektoria ja tuovat turvaa arkeen.

Toivotan teille voimia, intoa ja rohkeutta jatkaa tätä tärkeää tehtävää. Meidän päättäjien vastuulla on huolehtia siitä, että teillä on myös edellytykset tehdä työtänne tulevaisuudessa.

Lopuksi haluan sanoa, vaikka puhumme tänään vakavista asioista, haluan jättää teille toivon viestin. Suomessa on osaamista, tahtoa ja sydäntä. 

Yhdessä voimme varmistaa, että jokainen saa turvaa. Niin rauhan aikana kuin kriiseissäkin.
Kiitos, mukavia syyspäiviä ja hyvää jatkoa teidän tärkeälle työllenne.